Viimeksi käsittelin kielitaidon merkitystä
niin yksilön, työpaikan kuin yhteiskunnankin kannalta. Kielitaidon rinnalla
kulkee toinen kommunikoinnin taso: se mistä ja mitä puhutaan. Ja puhutaanko
ylimalkaan ollenkaan.
Suomessa on tavallista, että ihmiset välttävät
kontaktia ollessaan epävarmoja. Ollaan kuin ei oltaisikaan. Hiljaisuus on monille
suomalaisille normaalia ja tavallista, hymyttömyyskin. Puhutaan vain asiaa. Muualta
tulleet pitävät tätä kuitenkin usein – useimmiten, voisin sanoa – epäystävällisyytenä
tai vihamielisyytenä. He epäilevät ehkä loukanneensa meitä, ovat varuillaan, ja
siksi odottavat jonkinlaista sanallista tai sanatonta kutsua vuorovaikutukseen.
Mistä sitten uskaltaa ja on sopivaa puhua
osoittaakseen ystävällistä kiinnostusta toista kohtaan? Ensinnäkin - on tärkeätä puhua: säästä, ympäristöstä,
liikenteestä, ruuhkista, urheilusta, ruuasta, luonnosta ja arkisista
ajankohtaisista tapahtumista – niistä voi turvallisesti puhua niitänäitä,
keskustelun avauksena tai välittämisen osoituksena. Turhanpäiväistä lörpöttelyä,
tyhjän jauhamista? Ei, ei ole. Puhuminen osoittaa välittämistä ja ylläpitää
yhteenkuuluvuuden tunnetta. Vuorovaikutuksella luodaan yhteistä kulttuuria ja yhteisiä elämyksiä. Jos
ei sanoja löydy, pienenpieni hymykin riittää, nyökkäys ja ”hei” on vielä
parempi.
Joistakin aiheista ei kuitenkaan kannata puhua
edes niitänäitä, ainakaan harkitsematta sanojaan tarkkaan: politiikasta,
uskonnosta, perhetilanteesta, sodista, vainoista, ydinvoimasta, pahoinpitelystä,
sairauksista, seksuaalisuudesta, tasa-arvosta. Nämä ovat monissa kulttuureissa
yksityisiä ja arkaluontoisia aiheita. Entä huumori? Tilannekomiikka toimii samanhenkisten
keskuudessa hyvin ja yhdistää osallisia, mutta samalla usein erottaa muista. Helsingin
Bussiliikenteen henkilöstöjohtaja Jussi Mertanen, jolla on valtava kokemus
monikulttuurisuuden johtamisesta, sanookin, että monista hyvistä puolistaan
huolimatta huumori on vaarallinen
tyylilaji. Hyvä vitsi yhdelle voi olla henkilökohtainen loukkaus toiselle.
Ajattelemattomat kommentit ja kielenkäyttö, some-viesteistä puhumattakaan,
leviävät nopeasti laajalle ja sitä lumivyöryä on vaikea pysäyttää. Pikainen
anteeksipyyntö usein auttaa, muttei aina yksinään riitä.
Myös hyvä leviää, hymy tarttuu ja pienet
tervehdykset tekevät ihmisestä näkyvän. Monet kirjaani varten haastattelemani
maahanmuuttajat korostivat sitä, että yhden ihmisen, yhden pienen eleen
merkitys voi olla käänteentekevä. Sellaisen kokemuksen he haluavat välittää
eteenpäinkin.
